Tammikuun alun ajatuksia uutena aloitettuna vuotena 2022
     
    Muutamina viime vuosina olen vuodenvaihteen aikoihin tehnyt vuosiyhteenvetoa, kuten moni muukin. Olen päivitellyt someani, "on ollut raskas vuosi, mihin on kuulunut paljon myös hyvää." Viime vuosi oli aika samanlainen, tosin ehkä raskain vuoteni kuitenkin tähän asti.
     
    Jäin sairaslomalle pian vuosi sitten. Olen edelleen osa-aikaisesti sairaslomalla. Vuonna 2021 olin 40% työkykyinen vain 3 kuukautta yhteensä, loput työkyvytön. Yrittäjälle se ei ole mikään helppo asia, säästöt paloivat nopeasti loppuun, Kelan sairaspäiväraha on aika olematon, yrityksen kulut kuitenkin ovat ja pysyvät; YELiä ja veroja maksetaan, puhelin ja nettisivut, kuukausiveloitukset soittopalveluihin ymymym. Kamppailua laskujen maksun kanssa, työasioiden sopimista ja siirtämistä, koskaan en tiennyt millainen päivä on tulossa. Olin sairaalassa milloin leikkurissa, milloin neuron osastolla. Lepäilin kotona, ja muualla. Kipukuntoutus alkoi, kävin psykologilla puhumassa kivuistani puoli vuotta, tuli lähete psykoterapiaan, missä voisin puhua kivustani vielä lisää. Kela korvasi biologisen lääkkeen kolmeksi kuukaudeksi, ja keskeytti kun tulokset olivat hyvän suuntaiset. Paluu lähtöpisteeseen, kuntoutus keskeytettiin, kaikki alkoi taas alusta ja vuosi alkoi jo loppua.
     
    Mitä tiheämmin kävin ammattilaisten pakeilla, sitä sairaammaksi tulin. Elin ja hengitin kipuani, käperryin kokonaan siihen että kipu määritti minut, ei vain ihmisenä, vaan myös ystävänä, lapsena, puolisona, ammattilaisena, ajattelevana ja olevana. Olin sairastunut sairastamisesta. Kun loppuvuodesta havahduin tähän ajatukseen, tunsin sanoinkuvaamatonta raivoa. Raivoa itseäni kohtaan että olin siinä pisteessä; systeemiä kohtaan, että minun annettiin ohjautua -ellei jopa ohjattu- siihen pisteeseen; miten olinkaan pettänyt itseni, puolisoni, ammatti-identiteettini, arvomaailmani.
    En tunnistanut itseäni. Vihani kohdistui systeemiin, lääkäreiden kiireeseen ja ammattitaidottomuuteen, fyssareiden osaamattomuuteen, hoitajien ymmärtämättömyyteen; olin osa massaa, osa lukuja ja tilastoja; ja pahinta, olin vieläkin kipeä. Syytin kaikkia ja kaikkea!
     
    Sain siis jälleen kerran oivallisen mahdollisuuden kutsua itseäni, tutkiskella ja kuulostella, pohtia pieniä ja suuria tavoitteita, katkaista kierrettä olla potilas, invalidisoivan kipuni kanssa. Kutsuin jumalaani, kaikkia henkimaailman olentoja, ÄtiMaata, Guruani, sisäistä jumalallisuuttani ja koko Universunia avukseni. Ja hitto, miten pitkästyin odottamaan vastausta. Antakaa merkki, edes pienikin! Olin kuin muutkin kuilun reunalla olijat, valmiina hyppäämään jos se vain toisi tiedon.
    Meni hetki jos toinenkin, ei tullut tietoa, ei tunnetta. Tuli sairaalasta laskuja, uusia aikoja, tutkimuksia, Kelan selvityspyyntöjä, sairaslomaa. Kuuntelin selfhelpkirjat, tein aarrekarttoja, puhuin metsälle. Ahnehdin odottaessani, ahnehdin niin että tuli jo ähky. Olin ähkynä kivustani ja odotuksestani.
     
    Vuosi vaihtui eikä tietoa tiedosta. Sitten ajattelin että en taida jaksaa enää odottaa. Ehkä minut oli nyt hyllytetty hetkeksi jonnekin jumallaisuuden piippuhyllylle. Olisin siellä kunnes minut otetaan pois pölyttymästä.
     
    Ja niin aloin vapautusta odottaessani tehdä tehdä asioita. Aloitin työt osa-aikaisesti, kirjoitin vastikkeen Kelalle, päätin että onnistun jossain ihan pienesti, en pyytänyt itseltäni enempää mihin pystyin (kuuluisa itsearmo), annoin anteeksi unohdetut syntymäpäivät, kiitin hevostani ja koiraani, kissaani ja miestäni, vapautin vanhempani remonteista ja huolehtimisista, kotini kauneudesta (kesken eräinen remontti siis). Toisin sanoen, annoin olla. En pyydä anteeksi etten pysty, vaan olen tyytyväinen jos saan jotain aikaan.
    Ja niin se sitten tapahtui. Odotus palkittiin ja sain vastaukseni., jätin piippuhyllyni. Ajatus oli kirkas. Minun ei kuulu tehdä mitään. Saan tehdä vain jos haluan, pystyn ja kykenen. Minun ei pidä, ei ole pakko, ei kuulu. Saan jos tahdon. Ja nyt voisin tahtoa. Kiva tunne, tuo tahdon odotus. Se on kuin uusi joulu, tietää että jotain on tulossa, mutta koskaan ei tiedä mitä lahjalistalta todellisuudessa kuusen juurelle tupsahtaa.
     
    Mitä tämä ajatus tuo tullessaan, niin uskokaa pois, en todellakaan tiedä vielä. Tiedän vain, että tahdon ja niin tapahtuu. Mitä tapahtuu, se on vain pieni sivujuonne tässä pitkässä ja leveässä elämänpolussa, mutta juuri nyt se on minun henkilökohtainen ihmiskokeeni. Näitä ihmiskokeita olen tehnyt ennenkin, tiedetään. En voi yhtään sanoa, onko tämä tulokseltaan yhtään sen kummoisempi tai rationaalisempi kuin edellisetkään, mutta koska yritys ja erehdys on parasta tietoa, jostainhan on taas aloitettava. Näin olkoon, näin olkoon, näin olkoon.
    Sen tiedän, viime vuosi ei auttanut minua juuri lainkaan. Halusin ja pääsin systeemiin; jäin systeemiin kiinni ja menetin itseni. Nyt haluan palata takaisin, olla jälleen minä koko kehossani ja mielessäni. Ja Tästä alkaa tämän vuoden seikkailu, savotta ja rämpiminen. Saappaat ja kurapuvut esiin, täältä tullaan ihmiskoe! Kartta vain on vielä hukassa, tai ehkei hukassa, mutten ole koskaan pitänyt suunnistamisesta....
     
     
    © KalaYoga